Ari Wahlsten: Dekkari on juonikas?

 
 

Dekkarin kirjoittaminen on juonilaji – näin uskoo moni lukija, ja iso osa dekkarin kirjoittajista tuntuu olevan samaa mieltä. He ovat tietysti oikeassa, mutta vain osittain.

Perinteisessä brittiläisessä salapoliisitarinassa juoni on tärkeässä osassa. Esimerkiksi maailman toisiksi eniten myyty kirjailija Agatha Christie punoi kirjoihinsa aina aukottoman juonen, joka lopulta johdatti Poirot’n tai neiti Marplen vääjäämättä iskemään kyntensä murhaajaparan niskaan.

Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä teki Christiestä kuuluisan, vaan hänen taitonsa sirotella vihjeitä lukijan nähtäville. Christietä lukiessaan tietää, että on mahdollista peitota salapoliisi, jos onnistuu seulomaan oikeat vihjeet esiin harhaanjohtavien joukosta ennen häntä, ja tämä tieto saa lukijan pääkopan surraamaan kuumana. Enemmän kuin hyvä kirjoittaja tai juonenpunoja murhamamma onkin hyvä hämääjä – monien mielestä edelleen paras.

Dekkaristi Matti Yrjänä Joensuu satsasi paukkuja henkilöhahmoihin enemmän kuin juoneen. Henkilöiden ajatusmaailmaa valotetaan lukijalle monipuolisesti, ja rikollisistakin kaivetaan usein esiin varsin sympaattisia piirteitä. Poliisitaustainen Joensuu hallitsi rikostutkinnan kiemurat, mutta inhimillinen tunnelma rikosromaaneissa oli hänen erityinen vahvuutensa, joka siivitti hänet peräti kolmeen Vuoden johtolanka -palkinnon voittoon.

Amerikkalaisjuurisessa kovaksikeitetyssä rikosromaanissa juoni jää joskus jopa lapsipuolen asemaan. Genren palvottu taitaja Raymond Chandler sanoi aikoinaan hyvän dekkarin olevan sellainen, että vaikka sen sivuista olisi repäisty pois viimeinen viidennes, jää tuntu, että kirja kannatti lukea. Kovaksikeitetyssä dekkarissa tyyli onkin kaikki kaikessa; naseva dialogi ja sarkasmilla silattu kyynisen toteava kerronta. Jos juonikin vielä pelittää, se tulee ikään kuin bonuksena.

Yksikään rikosromaani tuskin pärjäisi täysin ilman juonta, kuten esimerkiksi tietyt boheemit elämäntaparomaanit tekevät varsin onnistuneesti. Juoni on dekkarin kovaa ydintä, mutta muutakin tarvitaan. Itse kaipaan dekkareilta, kuten romaaneilta ylipäänsä, hyviä lauseita. Jos luen kirjan, jonka juoni on koukuttava, mutta jonka yhdellekään lauseelle en ole kateellinen, olen harvoin tyytyväinen lukemaani. Näin sanomalla paljastan sen, mitä omilta romaaneiltani toivon: tahdon kirjoittaa lauseita, joista joku muu on kateellinen. Tämä pyrkimykseni ei kuitenkaan ole kapinaa juonen ylivaltaa vastaan, vaan juoni on loistavan lauseen tärkeä liittolainen dekkarin hyytävässä kaanonissa.

Tilaa kirja:
AdLibris
Booky
Suomalainen

Haastattelut ja arvostelukappaleet:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165

Johanna Elomaa: Orankiteini saa ihmistä helpommin anteeksi

 
 

Vietin kaksi kuukautta työskennellen teini-ikäisten ihmisapinoiden kanssa viidakossa. Orangin uhmaikä vaihtuu teini-ikään siinä kuuden vuoden kieppeillä. 

Minulla ei ole lapsia, mutta kaikessa ihanuudessaan ja mutkikkuudessaan pystyin kuvittelemaan itseni hetkeksi vanhemman rooliin.

Kun sain jonkinlaisen yhteyden teini-ikäiseen orankiin, tunsin sellaista riemua kuin vain vanhempi voi tuntea saadessaan murrosikäisen hirviön hetkeksi lähelleen. Kun se teini halusi ottaa kädestäni kiinni ja tulla kylkeen halaamaan, tunsin sellaista liikutusta kuin vain voi sen turhautumisen jälkeen, jota teini-ikäinen oli aiheuttanut hetki sitten viskatessaan valmistamani lounaan rinnuksilleni. Sen jälkeen se oli harpponut kavareidensa kanssa omille teilleen.

Tosi asiassa orangilla ja ihmisellä on ihmeellisen paljon yhteistä. Ihmisapinoista älykkäimmällä on 97 prosenttisesti sama DNA kuin meillä, eikä niitä voi kusettaa tai viilata linssiin. Ne näkevät lävitsesi. Teini-ikäisen kiukkupussin käsittelemisessä vaaditaan neuvottelutaitoja ja vähän enemmän vapautta, kuin oikeasti tahtoisi antaa.

Tekee hetkeksi mieli palata ajassa taaksepäin ja ottaa viaton vauva syliinsä ja tuntea paremmuutta siitä, että se on täysin riippuvainen minusta.

Mutta Borneossa rakastuin juuri niihin teini-ikäisiin, kiukutteleviin temperamentteihin, jotka saivat ykskaksyllättäen raivokohtauksen tyhjästä, mutta halusivat silti tunnin päästä välipalaa - tekivät vähän häpeissään jo sovintoa. Toisaalta niillä on ihmisteinejä suurempikin syy kiukutella ja viskoa hedelmiä naamalleni - me ihmiset nimittäin emme ole ihan kympin arvoisesti hoitaneet rooliamme niiden parissa. Muutama viikko sitten Borneon oranki luokiteltiin erittäin uhanalaisista eläimistä äärimmäisen uhanalaisiksi.

Toki oranki- ja ihmisteiniä erottaa orangin vahvuus. Ja kyvyttömyys ilmaista itseään sanoin. (Tosin miten moni teini oikeasti puhuu vanhemmilleen?) 

Teini-ikäisen orangin edessä joutuu olemaan vähän nöyrempi. Sillä se saattaisi noin teoriassa taittaa sekunnissa käteni irti tai purra peukaloni poikki. Mutta ne ovat harvemmin sen sorttisia. Vain yhden kursitun peukalon olen nähnyt orangin jäljiltä. Sitä enemmän näin poskille painettuja suukkoja ja karvaisia halauksia. Pyyteetöntä rakkautta ja luottamusta. 

Asuin viime vuoden lähes kokonaan Aasiassa vuorotteluvapaalla, Intiassa, Balilla ja siellä Borneossa. Kun palasin, ystäväni olivat uteliaita rakkauselämästäni, tapasinko ketään, rakastuinko. Monelle näytin kuvaa 8-vuotiaasta oranssista Gilbertistä, joka varasti sydämeni Borneon metsissä ikuisiksi ajoiksi. 

Silti toivon, etten näe Gilbertiä enää koskaan. Toivon, että jos minä joskus palaan Borneossa sijaitsevaan orankien kuntoutuskeskukseen, se on juossut taakseen vilkuilematta jo aikaa sitten kauas metsiin.

 
Kuvassa teiniangstia ja Gilbert

Kuvassa teiniangstia ja Gilbert

Tilaa kirja:
Booky
Suomalainen
AdLibris

Arvostelukappaleet ja haastattelut:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165

 

Mirva Mäki-Petäjä: Esikoiskirjan synnytyskipuja

 
MirvaMäkipetäjä.jpg
 

Olemme kirjoittaneet Ville Kormilaisen kanssa kirjan Elämänmuutos – 11 tositarinaa ihmisistä käännekohdissa. Aihe on läheinen meille molemmille, koska myös me, kuten kirjamme henkilöt, olemme muuttaneet elämämme suuntaa.

Halusimme koota kirjaan puhuttelevia tositarinoita, kertoa niin suunnitelluista kuin suunnittelemattomista elämänmuutoksista sekä pohtia tarinoiden avulla myös sitä, miten tavallinen ihminen voi hallitusti muuttaa elämäänsä.

Yllättäen vaikeinta kirjan synnyttämisessä ei ollutkaan itse kirjoittaminen, vaan kirjoittamisen lopettaminen. Kirjaprosessin vaiheet tuottivat minulle, esikoistekijälle, läjän erilaisia kasvukipuja.

Aluksi tekemistä helpotti innostus, jonka kirjan kirjoittaminen oli minussa synnyttänyt.

Jossain kohtaa havahduin siihen, että tekstiä oli liikaa ja ymmärsin, etten mitenkään voisi kertoa kaikkea. Tajusin myös, etten enää rakastanut omaa tekstiäni. Kun sivuja alkoi kertyä enemmän, pidimme Villen kanssa palaverin, jossa kävimme läpi kirjan sisältöä. Villen vastuulla oli huolehtia, että tekstini olisi yksiselitteistä ja napakkaa. No, se ei ollut.

Lainaan mielelläni gurujen teorioita, ja kirja olikin täynnä viittauksia viisaampien kirjoituksiin. ”Miksi et sano asioita niin kuin sinä itse ne näet? Voit vapaasti puhua omalla suullasi.” Ville ojensi minua. Tajusin heti, että olin unohtanut omat oppini kirjoittamisen flow’ssa.

Minua pelotti aluksi sanoa asiat omin sanoin ja mieltäni painoi vastuu lukijasta. Mitäpä jos olenkin väärässä?

Kustantajamme Mikko Aarne on onneksi kuitenkin koko ajan ollut viilipytty ja kuvasi muun muassa kirjan nimensynnytysprosessia ”täysin normaaliksi”. Minusta se tuntui piinaavalta. Laskin, että tulin kirjanneeksi noin sata nimivahtoehtoa kirjalle.

Purskahdin itkuun kirjapalaverissa. ”Ei tämä voi olla sankarikirja. Miksi tämä ei voisi olla vain elämänmuutoskirja?” Ville nauroi ja kertoi pohtineensa aivan samaa. Ehdotimme nimeä Mikolle, joka sanoi päätyneensä myös hylkäämään sankari-nimen. Hurraa, ei kompromissia.

Kun käsikirjoitus luovutettiin eteenpäin Kosmokselle ja editointiin Kirsikalle (Kirsikka Myllyrinne, kirjan kustannustoimittaja), minulle tuli rauha, jota kesti ehkä kaksi viikkoa. Sitten alkoi jonkinlainen krapulavaihe.

Ahdisti ja päässäni vilisi ajatuksia: Mitä jos kirjasta puuttuu jotain tärkeää? Olisiko pitänyt sanoa enemmän? Olla fiksumpi? Pelot ja tunteet tulivat uudestaan pintaan.

Kaikki kirjaprosessiin liittyvät asiat ovat outoja esikoistekijälle, ellei satu olemaan itse kustannusalalta. Ei ole helppoa laittaa itseään peliin ensimmäistä kertaa. Enkä minä ollut kirjan suhteen ainoa keltanokka: kansien välistä löytyy moni, joka kertoo elämäntarinansa julkisesti ensimmäistä kertaa. He kuvaavat elämänsä kipeimpiä asioita,  ja se jos mikä on rohkeaa ja jännittävää!

Kirja on matka, jolla on alku ja loppu... Kirja kirjoitetaan ja editoidaan, sille suunnitellaan kansi, se painetaan ja se on siinä. Kirjan lopullisuuden sisäistäminen on ollut varsin hyvin tiedossani ollut asia, mutta silti yllättävän hankalaa. Samassa opullisuudessa on kuitenkin myös jotain hyvin kaunista.

Olen kasvanut matkan varrella, oppinut ja käsitellyt pelkojani, joita pulpahtelee vieläkin joskus pintaan. Tunteet tulevat ja menevät. Nauran sisäisesti itselleni, puhallan haavaan ja päästän irti.

Kerta toisensa jälkeen. 

 

Tilaa kirja:
Booky
Suomalainen
AdLibris

Arvostelukappaleet ja haastattelut:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165

Ina Westman: Kirjailijan viikko

 
 

Ajattelin, että jos toista kirjaa yrittelisi. Oli ideakin tullut päähän ja pari muistiinpanoa. Esikoiskirjan lukijoiltakin on tullut kannustusta ja toiveita seuraavaan kirjaan, joten täytyyhän heitä kuunnella. Päätin, että ensi viikolla sen aloitan, ei pääse rimakauhu iskemään, eikä tyhjän sivun syndrooma. Kas näin se sujuu:

Maanantai: olipa raskas viikonloppu. Nyt väsyttää. Päiväuniaikana oli pakko huilata, katsoin iPadilta Supertähdet, koska Jarkko Nieminen.

Tiistai: kas, radiohaastattelu esikoiskirjasta. Päiväuniaika meni siinä.

Keskiviikko: täytyy tavata ihmisiäkin joskus. Aikuisten lounas siis. Virkistyin! Mutten ehtinyt kirjoittaa illalla mitään, lapset riehuivat ja nukahdin ennen heitä.

Torstai: esikoisella on siitepölyallergia, öisin yskitään ja vaelletaan ympäri kämppää. Pakko nukkua kuopuksen kanssa päiväunet, edes joskus.

Perjantai: no tänään! Ja tulosta syntyy: yksi sivu. Sitten kuopus herää, häntä ei nukutakaan tänään. Se työviikko olikin sitten siinä. 

No entäpä iltaisin? Nukahdan klo 22, koska esikoisen siitepölyallergia ja öisin vaellamme yhdessä ympäri eri patjoja ja sänkyjä – minä kuorsaavaa lasta pakoon, lapsi minun perässäni.

Märta Tikkanen kirjoitti kirjansa öisin. Hänen lapsensa kai nukkuivat silloin. Minun eivät, usein ainakaan. Jospa joskus tulee viikonloppu, jolloin voin keskittyä kirjoittamiseen tai nukkumiseen. Mutta sellaista olen tässä pohtinut, että miten ja milloin kirjoitin esikoiskirjani? En kyllä muista. Väsytti niin kovasti.

Ari Wahlsten: Kritiikistä rakentavasti

 
 

Minut oli kutsuttu viime keskiviikkona Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmaan keskustelemaan taidekritiikin kriisistä. En ollut ainoa, ääneen pääsivät myös kriitikko, läänintaiteilija, kirjallisuuden tutkija sekä toimittaja. Osa mielenkiintoisista keskusteluista käytiin ohjelma-ajan ulkopuolella. Summaan alle hieman vaikutelmiani.

Keskustelu taidekritiikistä nousee pinnalle tasaisin väliajoin, ja nyt on jälleen sellainen aika. Paperimedian murros, ammattikriitikoiden vähentyminen ja samojen kritiikkien toistaminen konsernin eri lehdissä puhuttavat normaalin ”menikö oikein” -debatin lisäksi, jota on käyty sosiaalisessa mediassa kiivain sanakääntein muun muassa Juha Itkosen saamasta kirjallisuusarviosta Helsingin Sanomissa.

Paperimedian murros on sekä vähentänyt kritiikkien määrää että niiden pituuksia. Tällaisenaan tilanne on murheellinen, mutta mikäli yhä useampi lehti siirtyy pelkästään verkkoon, ei merkkien määrästä tarvitse enää pitää lukua, ja kriitikko voi kirjoittaa vaikka esseen jokaisesta arvostelemastaan kirjasta, jos haluaa.

Ammattikriitikoiden katoaminen on pitkälti mediatalojen ja niiden kipeästi etsimien säästöjen syytä. Kävin itse 16.4. kuuntelemassa Suomen arvostelijain liiton vuosikokouksen yhteydessä pidettyä paneelikeskustelua. Tilaisuudessa kävi ilmi, että arvostelijat itse ovat huolestuneita hiljalleen leviävästä käytännöstä, jossa asiantuntevia kulttuurikriitikoita korvataan yleistoimittajilla. Ollaanko menossa kohti pienten kylälehtien perinnettä, jossa yksi tai kaksi toimittajaa hoitivat alaa kuin alaa koskevat uutiset?

Someen kirjoitetut mielipiteet ja puskista huudetut kommentit eivät korvaa kunnollista, punnittua puhetta. Ammattikriitikko ei päästä itseään helpolla, sillä hyvä kritiikki on tarkkaa, oivaltavaa ja hyvin kirjoitettua. Koska se on aina lähtökohtaisesti toisen tekemän työn arviointia, on surkuhupaisaa, jos itse kritiikki sisältää puolihuolimattomia heittoja, heppoisesti valittuja näkökulmia tai asenteeltaan kyseenalaisia väitteitä. Tähän suuntaan ollaan ikävä kyllä menossa.

Kirjallisuuskritiikin pitäisi palvella lukijoita ja antaa käsitys heitä eniten kiinnostavista seikoista. Jos humoristisesta kirjasta ei lainkaan maininta, huvittiko kirja kriitikkoa, tai jännitysromaanin arviossa ei perustellusti kerrota, osasiko kirjailija punoa juonen niin, että jännitystä todella syntyi, kritiikki ei taatusti palkitse lukijaansa

Osassa arvosteluja on käytössä tähtiasteikko. Jotta yleisöllä olisi mahdollisuus tietää kritiikin painoarvo, pitäisikö myös kriitikoista laittaa oma pisteytysjärjestelmä näkyville? Alan arvostettu ja koulutettu asiantuntija olisi viiden tähden kriitikko, ja yhden tähden statuksella kirjoittaisi henkilö, jolle on annettu ”licence to kill” ilman sen suurempaa meriittiä. Sekin olisi yleisön palvelemista.

Tilaa kirja:
AdLibris
Booky
Suomalainen

Haastattelut ja arvostelukappaleet:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165

Sami Minkkinen: Voiko mies tuntea ikävää?

 
 

”Mä en edes tiennyt, että mieskin voi tuntea ikävää.”

Alussa se tuntui oudolta. Lähes jokaiseen kirjoitukseen tuli kommenttina, että miten mies kykenee kirjoittamaan rakkaudesta. Ihmeteltiin ääneen, että voiko mies todella tuntea ikävää. Naiset ihmettelivät ja miehet lähettivät viestejä, joissa esittivät halunsa hakata tunteet ja homouden minusta irti, sillä eihän varsinkaan suomalaisella heteromiehellä ole lupaa julkiseen tunteiluun. 

Lopulta en jaksanut enää ihmetellä. Olen kirjoittanut blogiani Havaintoja parisuhteesta kolme vuotta. Yhäkin saan säännöllisin väliajoin muistutuksia, että olen miehenä hieman kummajainen. Kommenttien ja viestien sävy on muuttunut ihailevaksi. Eräs nainen kirjoitti minulle, että olen naisille kuin nettiporno miehille, fantasiaa jostain, jota ei oikeasti ole olemassa. Viestit ovat muuttuneet hyvin henkilökohtaisiksi. Lukijat kertovat elämänsä kipupisteistä ja päästävät lähelle. Se tuntuu joka kerta yhtä hienolta saada lukijalta viesti, jossa kirjoitetaan kipeitä ja henkilökohtaisia asioita. Eräs heistä kirjoitti, että haluaa päästää minut lähelle, koska minäkin päästän hänet lähelle. 

Vuosi sitten alkoi tuntua pahalta. Lukijoita alkoi olla jo niin paljon, että oman elämän valuttaminen sanoina kaikkien luettavaksi alkoi hirvittää. Kysyin itseltäni useasti, että voinko jatkaa näin henkilökohtaisella ja rehellisellä tasolla blogin kirjoittamista, vai vedänkö jarruja päälle. 

Päätin olla vetämättä. Ymmärsin, että rehellisyys ja henkilökohtaisuus tekevät blogistani niin suositun. Jokainen viesti lukijalta, jossa kirjoitettiin, että olen tekstilläni koskettanut syvältä, tuntui minusta kuin minua olisi kosketettu. Aloin käydä vuoropuhelua lukijoitteni kanssa. En ole enää edes harkinnut, että kirjoittaisin vähemmän henkilökohtaisesti tai lopettaisin kokonaan. Viimeistään saamani viesti, jossa perheensä kolarissa menettänyt nainen kiitti minua viestissään, että saa nauraa taas pitkästä aikaa lukiessani tekstejäni tiesin, että blogillani on merkitys. 

Käsi kädessä blogini kirjoittamisen kanssa on kulkenut oma kasvutarinani. Olen käynyt terapiassa tasan yhtä pitkän ajan kuin olen kirjoittanut blogiani. Samalla kun olen avannut elämääni itselleni, olen raportoinut sitä hiljalleen pieninä paloina lukijoilleni. Jokainen näppäilemäni sana näppäimistöön on tuonut yhden partakarvan lisää leukaani. Kolmessa vuodessa minusta on tullut mies, jolle kasvaa parta. Jokainen saamani positiivinen palaute on tehnyt tästä kaikesta paljon helpompaa. 

Ehkä olen kolmen vuoden aikana saanut muutaman epäilijän uskomaan, että mieskin voi tuntea ikävää. Ehkä se ei ole edes merkityksellistä. Merkityksellisempää on se, että olen saanut lähelleni ihmisiä, jotka haluavat jakaa osaa itsestään. Uskon, että asioilla on merkityksensä. Uskon, että sanani tavoittavat ihmisiä, jotka kaipaavat sanojani. Uskon, että kirjoittamalla avoimesti ja rehellisesti elämästäni ja parisuhteestani, monet lukijani saavat samaistumispintaa omaan elämäänsä ja parisuhteeseensa. Haluan olla ihminen jollekin toiselle ihmiselle, sillä sitähän parisuhde ja itse elämäkin on kauniimmillaan, olla ihminen ihmiselle. 

Kaikki muu hyvä, jota blogini myötä olen saanut, on toisarvoisempaa. Haluan jatkaa kirjoittamistani mieskummajaisena, joka tuntee ikävää ja kirjoittaa siitä julkisesti. Koen olevani siihen viimeinkin riittävän vahva.

Tilaa kirja:
AdLibris
Booky
Suomalainen

Haastattelut ja arvostelukappaleet:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165

Ina Westman: Tätäkään et saanut lukea kirjasta

 
 

Onkse totta?

Nyt on paljastettava uutinen. Osa romaanistani on totta. Kyllä! Olen kirjoittanut fiktiivisen teoksen ja käyttänyt siinä hyväksi omia kokemuksiani. Uskomatonta!

Tämä on toinen kysymys, joka ihmisiä kiinnostaa sen lisäksi, mistä kirja kertoo ja nykyään yhä enenevissä määrin. Kirjailijat suhtautuvat tähän yleensä kahdella tavalla: vaivautuneesti kiistäen (“Ei ole, se on romaani tai jos onkin totta niin mitä välii”) tai innostuneesti myöntäen: “Kyllä, perustuu tositarinaan! (Ainakin melkein.)

Yleensä totuus on silti puolessavälissä, ja tämäkin on kirja-alan ihmisille rasittavuuteen asti toistuva fakta.

Usein kirjailijat kysyvät myös, miksi fiktion omaelämäkerrallisuus edes kiinnostaa lukijoita? Itse kysyn: miksi ei kiinnostaisi? Meillä on taipumus ajatella, että totuuteen perustuvat tarinat olisivat jotenkin vielä tarua ihmeellisempiä tai koskettavampia, ja samalla saamme tietää jotain kiinnostavaa kirjan tekijästä. Tirkistelyähän se tietenkin on, mutta uteliaisuus ajoi ihmiset alas puusta, joten näillä mennään.

Kirjailijoillakin on aina ollut faneja, mutta menneinä vuosikymmeninä kirjailijat olivat silti yleisöstä etäämpänä jo käytännön pakosta, kun ei ollut edes Twitteriä. He kirjoittivat ylhäisessä yksinäisyydessä Suuria Romaaneja ja totuuksia kansalle, ja laskeutuivat kansan pariin lähinnä ryypätäkseen itsensä hengiltä Kosmoksessa kirjan julkaisun yhteydessä. Sitten paettiin taas vuorille.

Enää tämä ei toimi. Mediakulttuuri on muuttunut, lukijat haluavat nähdä kirjailijoita messuilla ja telkkarissa, lukea haastatteluja tai kirjailijoiden blogeja ja – hui kauhistus – jopa puhua kirjailijoiden kanssa. Osaa kirjailijoista tämä ymmärrettävästi ahdistaa ja he kokevat sen vievän aikaa olennaiselta. Toisia taas ahdistaa se, että he olisivat mielellään julkisuudessa, mutta eivät sinne pääse, sillä tunkua riittää.

Edelleenkin julkisuudessa olemisen sisällöksi riittää toisinaan itse kirja, eikä kirjailijan avautumisia tai vaatekaappeja tarvita. Mutta jos kirjailija sattuu olemaan omalaatuinen persoona, hänellä on vahvoja mielipiteitä ja vielä ehkä joku sopiva luurankokin kaapissa, on ihan ymmärrettävää, että toimittajat ovat kiinnostuneita siitä ehkä jopa enemmän kuin itse kirjasta. Niin lukijatkin ovat. Juuri sinä olet salaa joskus kampaajalla lukenut Seiskaa. Ihan vaan tietääksesi, että mimmonen media.

En tiedä, miten onnistun itse julkisuuden kanssa, jos sellaista sattuu tulemaan. Julkisuuden hallinnan pitäisi kuulua ammattitaitooni, mutta siitä on helpompi puhua muille kuin toteuttaa omalla kohdalla. Kaksi linjanvetoa olen tehnyt itselleni siltä varalta, että yllättäviä pyyntöjä tai kyselyjä sattuisi tulemaan: lapset pysyvät poissa julkisuudesta. Ei ole heidän vikansa, että heidän äitinsä on tilittänyt kirjan verran naisena olemisen rankkuudesta eikä lapsillani olisi siihen teemaan liittyen kuitenkaan mitään sanottavaa. Toinen linjaus on, että vaatekaappiani voisin näyttää, jos siellä olisi jotain näytettävää. Mutta kun ei ole. Sen sisältö nolottaisi toimittajaakin. Toivottavasti kirja teemoineen kiinnostaa edes jotakin.

Lue Syliin-romaanin ensimmäinen luku ennakkoon ja osallistu romaanin arvontaan Mari Paalosalo-Jussilan Kirjasieppo-blogissa.

Ennakkotilaukset:
Booky
Suomalainen
AdLibris

Haastattelut ja arvostelukappaleet:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165

Ina Westman: Mama extreme

 
 

Järkyttävän kliseistä kirjoittaa kirja äitiydestä. Aargh. En nyt mitään omaperäisempää sitten keksinyt? No en.

Raskauteni ja synnytykseni eivät menneet ihan niinku Strömsössä, joskin kaikki päättyi molempien lasten kohdalla onneksi hyvin. Silti kokemukset olivat aika rajuja ja vaikuttivat koko identiteettiini pysyvästi, eivät vain äitiyden kautta. Tuli tarve funtsia asiaa vähän enemmän. 

Kirja sai alkunsa jonkinlaisesta trauman purkamisesta, kuten kai valtaosa esikoiskirjoista. Vähitellen tuli tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on jotain sellaista kerrottavaa, joka voisi kiinnostaa jotain muutakin. Omien traumojen ympärille alkoi syntyä tarinaa ja fiktiivisiä henkilöitä ja kustantajan kannustamana viritelmä, jota kutsutaan romaaniksi.

Silti mietin pitkään kannattaako tätä julkaista, onko tässä jotain, mihin joku voi samaistua ja ehkä saada vertaistukeakin - aina ei mene äitiys ihan putkeen mutta siitä voi selviytyä. 

Paras kannustin oli ehkä se, kun ystävä, monen lapsen äiti sanoi odottavansa kirjaa innolla ja arveli, että sut tuntien se ei ole sellanen juttu, josta tulee tunne, että miksi kaikki muut on parempia äitejä ja osaa kaiken. Vastasin että joo, sellanen se ei kyllä ole, pikemminkin ehkä Mama Extreme. 

Kirjaan tuli lopulta mukaan myös lapsettomia naisia ja miehiäkin ja teemat laajenivat äitiydestä kummallisina aaltoina vaikka minne. Jälkikäteen hoksasin, että kirjassa ei ole yhtään perinteisessä mielessä hyvää naista. Johtuu kai iästä - nelikymppisenä tietää jo, että sellaisia ei ole olemassakaan.

Vauvapalstojen vastaanottoa en uskalla pohtia, voi olla, että jotkut äidit hermostuvat kirjan näkökulmista ja voi jopa olla, että saan itse huonon äidin leiman, jos kirjan henkilöitä erehdytään sotkemaan minuun. Sille ei voi mitään. Koen kuitenkin itse, että vaikka lapset ovat ehdottomasti hienoin ja tärkein asia elämässäni, ruusunpunaisen vauva-arjen kuvaaminen fiktiossa olisi aika tylsää. Kuka sitä jaksaisi lukea parisataa sivua? En minä ainakaan. Sen sijaan draaman kannalta on mielestäni kiinnostavampaa kuvata sitä, mitä tapahtuu parisuhteessa parinsadan valvotun yön jälkeen tai naisen päässä, kun työelämä valuu yhä kauemmas kakkavaippavuorten taakse näkymättömiin. 

Useimmista äideistä löytyy kokemukseni mukaan molemmat: imelästi vauvalleen höpöttelevä ja nuuskutteleva Madonna ja uhmaikäiselle karjuva suohirviö. Äiti Teresoita sen sijaan on vain yksi. Hän ei ole kirjassa mukana.

Ennakkotilaukset:
Booky
Suomalainen
AdLibris

Haastattelut ja arvostelukappaleet:
Mikko Toiviainen
mikko.toiviainen@kosmoskirjat.fi
040 6791 301