Johanna Elomaa: Orankiteini saa ihmistä helpommin anteeksi

 
 

Vietin kaksi kuukautta työskennellen teini-ikäisten ihmisapinoiden kanssa viidakossa. Orangin uhmaikä vaihtuu teini-ikään siinä kuuden vuoden kieppeillä. 

Minulla ei ole lapsia, mutta kaikessa ihanuudessaan ja mutkikkuudessaan pystyin kuvittelemaan itseni hetkeksi vanhemman rooliin.

Kun sain jonkinlaisen yhteyden teini-ikäiseen orankiin, tunsin sellaista riemua kuin vain vanhempi voi tuntea saadessaan murrosikäisen hirviön hetkeksi lähelleen. Kun se teini halusi ottaa kädestäni kiinni ja tulla kylkeen halaamaan, tunsin sellaista liikutusta kuin vain voi sen turhautumisen jälkeen, jota teini-ikäinen oli aiheuttanut hetki sitten viskatessaan valmistamani lounaan rinnuksilleni. Sen jälkeen se oli harpponut kavareidensa kanssa omille teilleen.

Tosi asiassa orangilla ja ihmisellä on ihmeellisen paljon yhteistä. Ihmisapinoista älykkäimmällä on 97 prosenttisesti sama DNA kuin meillä, eikä niitä voi kusettaa tai viilata linssiin. Ne näkevät lävitsesi. Teini-ikäisen kiukkupussin käsittelemisessä vaaditaan neuvottelutaitoja ja vähän enemmän vapautta, kuin oikeasti tahtoisi antaa.

Tekee hetkeksi mieli palata ajassa taaksepäin ja ottaa viaton vauva syliinsä ja tuntea paremmuutta siitä, että se on täysin riippuvainen minusta.

Mutta Borneossa rakastuin juuri niihin teini-ikäisiin, kiukutteleviin temperamentteihin, jotka saivat ykskaksyllättäen raivokohtauksen tyhjästä, mutta halusivat silti tunnin päästä välipalaa - tekivät vähän häpeissään jo sovintoa. Toisaalta niillä on ihmisteinejä suurempikin syy kiukutella ja viskoa hedelmiä naamalleni - me ihmiset nimittäin emme ole ihan kympin arvoisesti hoitaneet rooliamme niiden parissa. Muutama viikko sitten Borneon oranki luokiteltiin erittäin uhanalaisista eläimistä äärimmäisen uhanalaisiksi.

Toki oranki- ja ihmisteiniä erottaa orangin vahvuus. Ja kyvyttömyys ilmaista itseään sanoin. (Tosin miten moni teini oikeasti puhuu vanhemmilleen?) 

Teini-ikäisen orangin edessä joutuu olemaan vähän nöyrempi. Sillä se saattaisi noin teoriassa taittaa sekunnissa käteni irti tai purra peukaloni poikki. Mutta ne ovat harvemmin sen sorttisia. Vain yhden kursitun peukalon olen nähnyt orangin jäljiltä. Sitä enemmän näin poskille painettuja suukkoja ja karvaisia halauksia. Pyyteetöntä rakkautta ja luottamusta. 

Asuin viime vuoden lähes kokonaan Aasiassa vuorotteluvapaalla, Intiassa, Balilla ja siellä Borneossa. Kun palasin, ystäväni olivat uteliaita rakkauselämästäni, tapasinko ketään, rakastuinko. Monelle näytin kuvaa 8-vuotiaasta oranssista Gilbertistä, joka varasti sydämeni Borneon metsissä ikuisiksi ajoiksi. 

Silti toivon, etten näe Gilbertiä enää koskaan. Toivon, että jos minä joskus palaan Borneossa sijaitsevaan orankien kuntoutuskeskukseen, se on juossut taakseen vilkuilematta jo aikaa sitten kauas metsiin.

 
Kuvassa teiniangstia ja Gilbert

Kuvassa teiniangstia ja Gilbert

Tilaa kirja:
Booky
Suomalainen
AdLibris

Arvostelukappaleet ja haastattelut:
Heini Salminen
heini.salminen@kosmoskirjat.fi
040 702 9165